Osallistuin yhtenä kunnan edustajista kaatuneiden muistopäivänä 18.5.2014 Pikkalan vanhassa kirkossa pidettyyn sanajumalanpalvelukseen ja sen jälkeen seppeleen laskuun 1918 sisällissodan uhrien muistomerkille. Kirkossa laulettiin virsi 581 eli Anna-Mari Kaskisen sanoittama ”kiitos, Jumalamme, kun annoit kauniin maan”. Virsi on alkujaan tarkoitettu nuorille, mutta siitä on nopeasti tullut kaikkia yhdistävä isänmaanvirsi, ehkäpä ajankohtaisten ympäristö- ja rauhankysymysten vuoksi.
1. Kiitos, Jumalamme, kun annoit kauniin maan, annoit jylhät metsät, loit vedet virtaamaan. Kiitos sisukkaasta työstä isien, kiitos isänmaasta ja kohtaloista sen.
2. Sovinnossa meidän suo maata rakentaa, että jokaiselle se kodin tarjoaa. Kädestäsi maamme siunauksen saa, ohjaa esivaltaa ja viisautta jaa.
3. Herra, pyhän hengen suo kodin rakentaa, saavu perheisiimme ja rauhan mieltä jaa. Auta, Herra, että meistä jokainen oman paikan löytää, käy työhön iloiten.
4. Rukoilemme rauhaa myös koko maailmaan, että kaikki kansat pian saavat isänmaan. Sinä, Herra, saatat mielet avartaa, että ymmärrämme: on yhtä koko maa.
Tämän virren sanoma teki minuun suuren vaikutuksen. Katsellessani kaatuneiden sotilaiden hautoja muistolaattoineen ja jokaiselle haudalle asetettua pientä tuulessa liehuvaa Suomen lippua, en voinut ymmärtää nykyistä suuntausta, jossa oman kotimaan puolustaminen ei enää olisi tärkeää tai mahdollista, globaalisuus olisi ainoa oikea kehityssuunta tai Euroopan liittovaltiokehitys tie onneen ja menestykseen.
Olemme saaneet asuttavaksemme kauniin maan jylhine metsineen ja puhtaine vesineen. Esivanhempamme ovat puolustaneet itsenäisyyttämme ja rakentaneet nykyisen hyvinvointivaltiomme sekä mahdollistaneet kodista ja perheestä huolehtimisen, kasvattaneet meihin ymmärryksen työnteon tärkeydestä. Puolueettomuus ja kyky tehdä yhteistyötä muiden maiden kanssa on ollut ylpeyden aihe. Ovatko nämä arvot unohtumassa? Emmekö osaa jatkaa uusin keinoin ja työkaluin positiivista kehitystä? Olemmeko antautumassa, ojentamassa pois itsenäisyytemme, mahdollisuutemme päättää omista asioistamme?
Ihmisen juuret perustuvat perheeseen, kotiin, kylään,kuntaan, kaupunkiin, kotimaahan. Ihmisen identiteetti muodostuu kansallisuudesta, uskonnosta, rodusta, ihon väristä, koulutuksesta, kokemuksesta, arvoista, sukupuolesta, jne. Joskus kuulee joidenkin ihmisten kuvailevan itsensä maailman kansalaisiksi. Mitä se oikein tarkoittaa? Kukaan ei voi olla, ymmärtää ja hyväksyä jokaista rotua, uskontoa, sukupuolta, mielipidettä ja perinnettä. Mielestäni se ei vain ole mahdollista, kukaan ei voi olla maailman kansalainen, vaikka kansalainen maailmassa olisikin. Yleinen rajaton suvaitsevaisuus ei kuulu ihmisen ominaisuuksiin, vaikka hieno ja toivottava tavoite onkin.
Ei ole maailmassa maata, jolla ei olisi omat ongelmansa. Haaste onkin löytää ratkaisuja oman maan ongelmiin ja voimavarojemme mukaan auttaa myös muita. Emme voi pysähtyä voivottelemaan, arvostelemaan ja odottamaan, että joku tulee ja tekee jotain. On astuttava piiriin ja annettava oma panoksensa. Emme saa antaa periksi, koska jokaisen on löydettävä paikkansa ja ilolla työhön käytävä… kuten virressä veisataan.
Passissani lukee kunta, jossa asun ja kansalaisuus, jota edustan. Minä olen tyytyväisenä suomalainen, sillä juureni ovat täällä ja identiteettini on näissä metsissä ja virtaavissa vesissä. Pateettista ehkä, mutta vaatimattomasti TOTTA.
